Jäin vielä pohtimaan koko agility-juttua. 

Kurssin vetäjä sanoi, että kaikista koirista kurssilla minä olen varmasti ainoa kellä on mitään toivoa pysyä oikeasti koiran perässä radalla ja pärjätä sille juoksussa. Kahdeksantoista vuoden urheilutaustalla uskon että voisi jopa pitää paikkansa:D. Tämä ei ole yhtään huonompi juttu, koska Ariel tosiaan on niin kovin tiukasti kädessäni kiinni, meitä ei varmaan haittaisi yhtään jos radan suoritus olisi enemmän tai vähemmän minun juoksuvauhdistani kiinni. Ariel tulee seuraamaan minua jokatapauksessa, se on hänen koko elämänsä lempiasia muutenkin.

En tiedä olemmekko ikinä siinä vaiheessa että oikeasti osallistuisimme johonkin kilpailuun, tai en tiedä osallistuisimmeko muutenkaan. En edes tiedä oppiiko Ariel kaikkia esteitä koskaan niin hyvin, tai onko hänen fysiikalleen mahdollista oppia suorittamaan kaikkea. Meille tämä on kuitenkin vain hauska harrastus, enkä tiedä tuleeko siitä koskaan kilpailuhenkistä.Se varmaan riippuu siitä mitä Ariel haluaa. Itse olen kilpaurheillut kuitenkin koko elämäni, ja varmaan siitä johtuen ajatuset koko ajan siinä miten pääsee parempiin tuloksiin ja missä pitää parantaa, eikä kilpaileminen tunnu vieraalta ajatukselta. Syksyllä meidän perheellä on kuitenkin edessä muutto, ja en tiedä uudesta kotikaupungistamme miten siellä onnistuu harrastuksen jatkaminen. Toivottavasti onnistuu!

Nyt kuitenkin lähdemme mökille juhannuksen viettoon, paljon tilaa ja vapautta Arielille ja Iville nauttia kesästä. Ehkä rakennamme jotain pieniä esteitä pihalle jos vain pystymme, Ivikin voisi huvikseen vähän hypellä tai opetella sitten muita temppuja. Tai opettaa Arielille muutamat mistä voisi olla hyötyä.:) Ivihän osaa esimerkiksi lähteä kiertämään kauempana olevaa tolppaa, noutaa loitommalla olevan esineen, ja mennä kauempana olevalle alustalle pyynnöstä. Arielille kaikki minusta pois päin vievä toiminta ei ole yhtään niin helppoa!