Yritän pitää Arielin kauniista turkista niin hyvää huolta kuin vain mahdollista, ja meillä on koirille kalliimmat hiustenhoitotuotteet kuin mitä itse käytän. Mutta koska näyttelyitä emme kuitenkaan harrasta, haluan antaa Arielin viettää Ivin kanssa villiä koiranelämää ja jos siihen kuuluu takiaisia ja lenkeillä syntyviä takkuja kaulapannasta ja likatassuja, niin sitten olkoon niin. Ivin puppy cut on vieläkin tosi lyhyt, ja en suunnittele sen leikkausta lähiaikoina, ehkä vasta ensi keväänä. Arielin turkki taas on niin täydellinen ja kaunis, että sitä en halua leikata lyhyeksi vaikka sen hoitamiseen meneekin aikaa. Nyytittämään sitä en myöskään lähde, samasta syystä: näyttelyihin ei olla menossa. Nyt on vielä pysynyt tosi nättinä kun kerran viikossa pesemme ja joka päivä turkkia huolletaan. Hoitoaineitta kuluu, ja niitäkin on useampia.

On vain yksi huono puoli Arielin turkissa ja se on se, että toivon, että Ariel voisi myös käyttää valjaita niin kuin Ivi. Olen ihan ylihuolestunut henkitorven kokoonpainumisongelmista, maltankoirilla herkkä tuo henkitorvi, mutta pidän kyllä huolen ettei Ariel lenkeillä vedä kaula pitkällä. Olisi silti niin paljon helpompi vain laittaa valjaat ja olla huolehtimatta jokaisesta pienestä nykäisystä. En tykkää yhtään kiskoa koiraraukkaa sen kaulasta, mutta joskus on aivan pakko esimerkiksi saada se pysymään erossa toisten koirien jätöksistä lenkin varrella. Valjaat eivät kuitenkaan tule kysymykseen, silloin voisi saman tien sanoa hyvästit turkille. Pelkästään kaulapantakin takkuunnuttaa turkkia aivan kamalasti vaikka se on mielestäni ihan hyvää materiaalia ja pidän sitä niin löysällä kun uskallan. Tosin Ariel on kyllä lähtisi viereltäni yhtään mihinkään vaikka sillä ei olisi minkäänlaista hihnaa, se hyppäisi vaikka kaivoon perässäni vaikka viereisellä kivellä odottaisi kokonainen grillattu broileri. Ivi onkin sitten ihan toinen tarina... Ja se kävisi kyllä ensin syömässä sen broilerin, ja lähtisi vasta sen jälkeen etsimään minua sieltä kaivon pohjalta.

Sadepäivät ja karvakoirat ovatkin sitten ihan oma lukunsa. Ovat sitten näyttelykoiria tai eivät, sateella istumme sisällä. Ivi ei sateen ropistessa suostuisi kävelemään senttiäkään, Arielista en tiedä, mutta siltä ei kysytä. (Veikkaan kuitenkin, että sade ei Arielin vauhtia hidastaisi, nytkin yrittää aina kun silmä välttää hypätä jokaiseen lätäkköön mikä matkan varrelle osuu...) Suomessa sataa kuitenkin sen verran, että itsellä ei riittäisi aika eikä hermot turkin hoitamiseen ja föönillä kuivaamiseen jokaisen sadelenkin jälkeen. Karvaprinsessat ja mami ulkoilevat sitten hyvällä ilmalla senkin edestä.

Ensimmäinen kokonainen pitkä talvi Suomessa edessä minulla ja molemmilla karvaisilla. Saa nähdä mitä tulee. Jos Ariel on yhtä vilukissa kuin Ivi, pakkasella ei paljon meillä ulkoilla. Ivi ainakin vetää jarrut jo portailla ja tärisee sitten siihen malliin että sääliksi käy. Ei minullakaan mitään hinkua pakkasessa ulkona ole pyöriä, mutta näiden koirien energiataso on sitä luokkaa että jos ihan sisällä istumiseksi menee, voi olla että hermot on koetuksella. No nyt heillä on ainakin toisensa, juoksevat sitten vaikka olohuonetta ympäri keskenään...

Onneksi maltankoirat ovat yleisesti hyvin sisätiloissa viihtyviä ja johonkin asteeseen myös aika aktiivisia sisälläkin. Ihan hyvä niin. Koska ei ole Suomen sääolosuhteet kyllä tälle rodulle ne kaikkein suotuisimmat. Mitään en kuitenkaan vaihtaisi, näitä nalleja parempia ystäviä ei mistään löydy.