Ariel on AINA valmiina lähtemään ulos, toisin kuin Ivi, joka mieluummin juoksisi  ympäri olohuonetta tai piileskelisi sängyn alla. Jos kävelenkin eteistä päin Ariel on saman tien oven edessä istumassa, todennäköisesti siksi, että se haluaisi tulla joka kerta mukaani minne ikinä menen. (Tai oikeastaan, koska se on ihan kauhuissaan että olen lähdössä pois ja en tule koskaan takaisin.) Tottakai Ivikin haluaisi mieluiten olla aina mukanani, mutta se on jo iso tyttö ja tietää, että mami tulee aina ihan pian takaisin ja sitä ei monesti yhtään haittaa jos lähden käymään jossain, ja on välillä varmaan ihan tyytyväinenkin saadessaan jäädä kotiin nukkumaan rauhassa.

Näiden kahden suurimmat erot voi huomata myös siitä, kun palaan takaisin ja Ariel huutaa kuin pieni sika ja raapii jalkaani että moikkaisin sitä ja ottaisin sen syliin ja silittäisin ja antaisin sille kaaaaiken huomion maailmassa. No Ivikin välillä innostuu vähän pyörimään jaloissa, jos olen ollut kauan poissa. Useimmiten se istuskelee ja odottaa, että tulen itse tervehtimään sitä. Sille on varmasti mennyt perille jo ajat sitten, että pomppimalla, huutamalla, haukkumalla, tai millään muullakaan tavalla mamilta ei saa huomiota. (Muille ihmisille se kyllä tekee sitä edelleen, koska silloin se saa heiltä varmasti huomiota. Ihmisten koulutus onkin paljon vaikeampaa, ja siksi vieraat "palkitsevatkin" Ivin aina sen riehuessa puhumalla sille, katsomalla sitä, nauramalla sille, yrittämällä silittää.... kaikista kielloista huolimatta...)

No mutta nautin nyt vielä tästä Arielin loputtomasta pentuenergiasta, ei tietysti ole hyvä tapa eikä hyväksi koirallekaan mennä niin sekaisin omistajan tulosta kotiin, kun Ariel kiljuu välillä niin kuin kuolema tulisi jos en ota sitä syliin...  Mutta uskon sen tottuvan meidän tavoille ja päivärytmiin ihan pian ja rahoittuvan sitten, varsinkin kun huomaa, että huutaminen ei yhtään edistä sen mahdollisuuksia päästä syliin tai saada mahan rapsutusta. Ja niin kuin ihmiset sanovat, pitää olla iloinen aina kun koira jaksaa tulla iloisena ovella vastaan kun joku päivä koittaa sekin hetki kun koira ei jaksakaan raahautua tervehtimään ovelle... ja muistan kyllä elävästi sen päivän kun Ivi noin puolivuotiaana ei ensimmäisen kerran ollut missään näköpiirissä kun tulin kotiin, luulin jo että sille oli käynyt jotain ja aloin etsiä sitä pienessä paniikissa ympäri kämppää, olin niin tottunut siihen ovella vastassa JOKA kerta poikkeuksetta. En voinut edes kuvitella, että se ei "jaksaisi" tulla minua vastaan. No, sieltä se löytyi sitten sängyn alta perimmäisestä nurkasta nukkumasta, niiiin väsyneenä että hyvä kun jaksoi sitten lopulta raahautua edes esiin, venytellen ja haukotellen.