Miten paljon pikkuinen koira (ja lajista erittäin vähän tietävä omistaja) voivatkaan oppia muutamissa vajaan tunnin kestävissä harjoituksissa. Se on hassua. Vasta kolmas kerta, ja meillähän menee ihan hyvin sen lisäksi että on myös todella kivaa. (Meidän "menee hyvin" ei ehkä ole sama kuin jollain toisella harrastajalla, en odota Arielilta ihmeitä. Hän on kuitenkin vain kirpun kokoinen maltankoira joka on aina ollut vähän hassu ja ei niin nopea oppimaan. Mutta hän on yllättänyt minut! Ja ehkä itsensäkin!)

Tänään pääsimme toisen kerran pelottavan A-esteen kimppuun. Alussa Arielilla oli tohina ja meno ylimmillään ja ensimmäisellä yrittämällä hän juoksi ihan sattumalta vahingossa hyvän matkaa A:ta ylöspäin, ja tajusi sitten että oho mihinkä olenkaan menossa, ja pieni paniikki iski. No onneksi mami oli vieressä. Este pelottaa kyllä vieläkin jonkin verran Arielia, mutta paljon on edistystä viime kerrasta. Nyt herkkujen syönti onnistuu jo esteellä ollessakin matkalla ylöspäin kun mami joutuu vielä pepusta auttamaan. (Viime viikolla pelotti sen verran ettei edes syömistä pystynyt ajattelemaan.) Heti kun pääsee ylimpään kohtaan ja näkee mitä toisella puolella on, ja että siitä pääsee ihan hyvin alas, ei olekaan enää mitään hätää ja sitten Ariel tulee kyllä alas ihan hyvin. Luulen että tämäkin este voi joskus vielä onnistua!

Toinen iso edistys oli rengas. Ensimmäisellä kerralla siitä ei menty ollenkaan, toisella kerralla mentiin jo läpi kun rengasta painettiin ihan kunnolla alaspäin, ja nyt mentiin ihan oikeasti ylhäällä olevasta renkaasta! Vähän siinä vieläkin on epäröintiä ja pitää miettiä hetki ennen hyppyä, mutta kunhan mami osaa näyttää kädellä hyvin ja mennä ihan renkaan viereen niin hyvinhän se menee.

Sitten muurille oli ilmestynyt ihan uudet jutut: jotain tötsiä muurin päälle niin että se oli vielä hurjasti korkeampi! Mami luuli ensin että se oli isompien koirien korkeudella, mutta se olikin pienimpien koirien este:D. Jopa kurssin ohjaaja oli samaa mieltä minun kanssa että on kyllä tosi korkea, ja hän hiukan epäili että mitenhän Ariel siitä selviytyisi. No ensimmäisellä yrittämällä Ariel oli kyllä ehdottomasti sitä mieltä että mikäs seinä tässä nyt on edessä, tämänhän voi hyvin kiertää vain ympäri. Halusin kuitenkin Arielin näkevän että kyllä siitä voi mennä yli, joten hyppäsin itse edeltä ja arvasinkin oikein että Ariel kyllä seuraisi. Ryminällä tulivat alas muurin päälle laitetut mustat palikat kun Arielilla ei ollut ihan tarpeeksi korkeutta hypyssä. Hän ei onneksi tätä suuremmin säikähtänyt, vaan meni toisella kerralla hienosti yli, ja siinä taisi kurssin vetäjäkin olla hiukan yllättynyt. Vielä kuitenkin Arielin ensimmäinen vaihtoehto on kiertää muuri parhaaksi katsomaltaan puolelta, mutta ainakin tiedämme nyt että hän pääsisi siitäkin helposti yli käytännössä melkein ilman vauhtiakin.

Nyt huomaan myös outoja pieniä juttuja yhteistyössämme, kuten että Ariel menee vauhdista putkeen melkein joka kerta ihan hienosti jos ohjaan hänet sinne oikealta puolelta, eli oikealla kädellä. Jos taas vasemmalla, hän käy sisällä korkeintaan kääntymässä ja tulee sitten ulkokautta! Tai juoksee suoraan ohi. Pitää kiinnittää tosi paljon huomiota kaikkiin pieniinkin juttuihin mitä tekee ja mitä koiralle näyttää. Tosin olemme vielä siinä vaiheessa että minun pitää tunkea melkein koko käsi olkapäätä myöten putkeen että Ariel tajuaa mennä sinne. Ja kyllä hän sitten sen iloisesti kipittää läpi.

Ehkä suurin haaste meillä on yleisellä tasolla siinä, että Ariel ei halua irrota ollenkaan ja juoksisi aina mieluiten niin lähellä minua kuin mahdollista ja esim. aina peräkkäisten hyppyjen välissä lähtee minua kohti. Tämä ei ole yllätys ja kyllä tiesinkin jo että tulee olemaan hankalaa, Ariel juoksisi varmaan vaikka pystysuoraa seinää ylöspäin jos se olisi ainoa tie päästä minun luokseni, mutta pois päin hän ei kyllä mielellään lähde. Yritän itse olla tekemättä mitään vartalonliikkeitä tai muuta millä vedän häntä minua kohti ja sanoa ajoissa seuraavaa hyppyä... mutta mehän olemme ihan alussa vasta ja siihen nähden Ariel on kyllä ihan huippu vaikka mami onkin surkein ohjaaja ja on uskomatonta miten nopeasti koirat oppivat ja kehittyvät vaikka mitään agilityn tyylistä emme ole koskaan tehneet.

Yksi mistä en ole ihan varma on keppien opetus niin että koira seuraa vain kättä/herkkua/lelua mikä on kädessä. Varmasti näissä olosuhteissa helpointa, mutta ei ehkä lopputulosta ajatellen paras tapa opettaa. Kyllä Ariel nyt menee kepit ihan hyvin, eikä minun tarvitse enää niin millilleen näyttää oikeaa reittiä kädellä, mutta ei hän kyllä yhtäkään keppiä pujottelisi jos ei minun käteni siinä vieressä olisi näyttämässä mitä tehdään.

Puomi meni siis hyvin jo viime viikolla ja ei Ariel yhtään epäröi puomille lähteä tai siellä olla, kunhan näytän ihan vierestä että sinne mennään. Ja teimme myös kaksi eri rataa, sellaisia ihan lyhyitä. Kolme peräkkäistä aitaakin hyppäsimme, ja muurin (mami edellä hypäten:) ja teimme parhaamme myös A:n yrittämisessä, yli mentiin yhdessä mami pepusta auttaen mutta tärkeintä oli että mentiin! Uskon että Arielin rohkeus kasvaa joka kerta vaikka miten vaikeasti mentäisiin yli: toisella puolella on aina bileet! Onkohan missään tapana harjoitella A:ta niin, että se olisi ensin jotenkin vähemmän jyrkässä kulmassa? Jos saisin päättää niin aloittaisimme "loivemmasta" A:sta, luulen että Ariel oppisi sen paljon paremmin.

No tulipas sitten superpitkä tarina, mutta kirjoitan tätä kuitenkin omaksi harjoituspäiväkirjaksi joten siksi aika tarkkoja selostuksia välillä! Ehkä joskus on kiva myöhemmin lukea miten etenimme ja kehityimme, ja ehkä jopa joku muu aloittelija tai pikkukoira voi samaistua kokemuksiimme.:)