Toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja aloitimme Arielin kanssa agilityn alkeiskurssin. Olen halunnut kokeilla lajia melkein siitä lähtien kun Ivi tuli meille, mutta nyt vasta oli aikaa ja mahdollisuus ilmoittautua kurssille. Ja tärkeimpänä tietysti, selvittää nauttisiko Ariel agilitystä.

Vaikka Ivi onkin sata kertaa nopeampi oppimaan kuin Ariel ja tykkää myös vauhdista ja menosta, en olisi hänen kanssa agilitykurssille lähtenyt. Pelkästään niin monta muuta koiraa samassa ei-niin-isossa tilassa kerralla olisi ollut liian stressaavaa. Ariel on myös paljon ketterämpi ja hyppiväisempi yleisestikin, ja tulee toimeen kaikenlaisten koirien kanssa. Lisäksi hän on ihan minun varjoni minä olen koko hänen pienen maailmansa keskipiste, joten sellaisia häiriötekijöitä ei paljoa ole etteikö hän pitäisi koko ajan kontaktia minuun ja seuraisi tekemisiäni.

Ensimmäinen oppitunti meni tosi hyvin. Ryhmässä oli koiria kaikkia kokoja, muutama tosi iso kaverikin. Ariel oli "yllättäen" pienin, seuraavaksi pienin koirakin oli ainakin kaksi kertaa isompi. Kurssin periaatteena on että kaikki tehdään iloisesti ja koiraa kehumalla ja palkitsemalla sen lempiasioilla (meillä pienillä broileripyörykkäpaloilla:D), ja ei-sanaa ei saa edes käyttää. Koiria ei kielletä vaikka ne tekisivät miten "väärin" tahansa, hyvistä suorituksista palkitaan sitten sitäkin enemmän. Tärkeintä on että koira ja ohjaaja pitävät yhdessä hauskaa. Juuri tälläisen kurssin halusinkin.

Ariel näytti nauttivan olostaan ja oppi hienosti hyppäämään normaalien esteiden yli. Hän osasi niin mallikkaasti odottaa esteen takana vähän matkan päässä kun mami meni toiselle puolelle näyttämään merkkiä. Nämä hyppelyt olivatkin Arielista kaikkein kivoimpia. Pitkä estekin mentiin, mikähän sen virallinen nimi oli, tosi joka kerta ensin esteen päälle hypäten ja sitten alas, mutta kyllä me vielä opimme hyppäämään kerralla yli. Keppien pujottelukin sujui mainiosti mamin kättä seuraten.

Putki oli ensimmäisellä kerralla hiukan pelottava paikka, tai oliko pelottavinta ehkä sittenkin jäädä putken toiseen päähän odottamaan vieraan tädin kanssa ennen kuin sai juosta putken läpi mamin luokse. (Ja mamihan sai ensimmäisellä kerralla ryömiä itse puoleen väliin putkea että Ariel saatiin matkaan:).

Ainoa harjoitelluista esteistä mikä jäi tekemättä oli rengas, se oli hiukan pelottava kun Ariel ensimmäisellä yrityksellä olisi hyppäämisen sijasta mieluusti ryöminyt/kiivennyt renkaan läpi, mutta se lähtikin heilumaan kun siihen koski tassulla. Siinä onkin sitten ainakin yksi haaste jätetty ensi viikolle!