Ivi on vuoden 2009 alussa syntynyt pieni maltankoira tyttö. (Kuvassa noin 13 viikkoa) Hän oli kolmesta sisaruksesta pienin ja pentueen ainoa tyttö, mutta kaikkein iloisin ja aktiivisin. Meille Ivi muutti ollessaan 9 viikkoa vanha. (Ihan liian pieni/nuori) Sen jälkeen olemmekin sitten asuneet yhdessä Suomessa, Kreikassa ja Italiassa. Kreikka ei ollut paras paikka pienelle koiranpennulle jossa ensimmäiset kuukaudet kuluivat neljän seinän sisällä eläinlääkärin määräyksestä, koska ulkona liikkui kulkukissoja, kulkukoiria, rottia, ja oli yleisesti todella likaista. SInne ei saanut astua jalallakaan. Koirakouluja/pentukursseja ei ollut. Tästä johtuen Ivi ei ole ikinä tottunut kunnolla isompiin koiriin. Ensimmäisen 1,5 vuoden aikana Ivi tottui siihen, että aina kun iso koira tulee vastaan, pääsee mamin syliin. En vain uskaltanut ottaa riskeja isojen kulkukoirien ja parikiloisen hauvelin kanssa.

Ensimmäinen kesä Suomessa kuluikin sitten remmirähjäämisestä eroon opettelemisessa. Räyhääminen alkoi jos koiria oli missä vain näköpiirissä, vaikka sadan metrin päässä. Prosessi oli pitkä, ja kanaa kului paljon, mutta opimme ohittamaan nätisti. Tosin vieläkään isoja koiria ei haisteluetäisyydelle pääse, mutta niin kauan kun ne eivät roiku remmin päässä ja ovat vain rauhassa vieressä, Ivikin on sitten ihan rauhassa. Ulkomailla asuessamme meillä ei myöskään juuri käynyt vieraita koska muutimme aina uuteen paikkaan mistä emme ketään tunteneet, ja tästä syystä Ivillä on edelleen melko äänekkäät (mutta silti ihan hyväntahtoiset) toivotukset ovella kaikille vieraille.

Kaikesta huolimatta Ivi on aina ollut kaikinpuolin kiltti koira. Hän ei ole ikina juuri tuhonnut mitaan, yksi iPodin johto ja kahdet kengät ovat kokeneet kovia, mutta siinä se. Sisäsiistiksi opetteleminen kesti aikansa. Kreikassa meillä oli kuitenkin lattiakaakelit, joten mita pienistä. Ihanaa on ollut huomata, miten helppoja koulutettavia maltankoirat ovat. Aloin opettaa Iville juttuja jo melkein saman tien kun hän saapui meille, siis lähinnä istumista, maahan menemistä ja pyorimistä/kierimistä, ja myöhemmin sitten kaikkea vähän enemmän keskittymistä vaativaa. Ivi tykkää herkuista ja oppiikin ihan supernopeasti, kunhan vain itse keksin aina oikean tyylin opettaa uuden asian.

Maltankoirana Ivillä on todella ihana, sileä ja suora turkki josta ei lähde juuri karvaa tai hilsettä. Aluskarvaa ei ole, ja niille muutamille allergisille perheenjäsenille tai ystäville kenen kanssa vietämme aikaa ei ole koskaan tullut mitään ongelmia allergian suhteen. Päivittäisiin hoitotoimenpiteisiin meillä kuuluu turkin harjaus läpi ettei isompia takkuja tulisi, silmien puhdistus, hampaiden pesu, ja hiusten laitto aamuin ja illoin ja aina siinä välissä jos Ivi päättää sotkea hiuksensa silmille. Pesupäivä yritetään pitää kolmen viikon välein, joskus useammin jos on huonommat ilmat. Hyvin hoidettuna turkki on helppo pitää kauniina, tosin ihan näyttelyturkkia emme ole ikinä kasvattaneet vaikka kyllä turkki pitkäksi ehtii kasvaakin kun trimmaammen sen lyhyeksi, yleensä vuoden välein.

Ivi on tottunut matkustamaan jo pennusta, ja lentäminenkin on meillä aina sujunut ongelmitta. Ivi nukkuu kaikki lennot ja on vuosien aikana haukkunut lentokoneessa kopassaan vain kerran, eikä silloinkaan jaksanut kuin vajaan minuutin. Yksi syy miksi halusinkin mahdollisimman pienen koiran oli se, että tulisimme asumaan eri maissa ja halusin etta koira voisi aina matkustaa matkustamon puolella kanssani. Tällä hetkellä Ivi painaa 3,5 kiloa ja mahtuu siis kaikkien lentoytiöiden rajoitusten mukaan matkustamoon penkin alle kuljetuslaukussaan. Kaikista pienistä koiraroduista maltankoiran luonne vaikutti kaikkein ihanimmalta ja nyt voin todeta joka päivä kun näen pienen karvakasani että tein oikean valinnan.

Ivi ei ole mikään himolenkkeilijä, mutta tykkää jostain syystä kävellä erityisesti kaupungeissa ja jaksaakin tarvittaessa tuntikaupalla. Toisaalta sitä ei haittaa yhtään matkustaa sylissä tai omassa kantokassissa mistä voi työntää pään ulos ja katsella menoa. Kesäisin hänellä tuntuu olevan aina liian kuuma, ja talvisin aina liian kylmä. Varsinkin pakkasella ulkoilut ovat tosi nopeita. Kaikkein iloisin Ivi on kuitenkin minun vieressäni sohvalla syömässä jotain herkullista luuta ja siinä välissä odottamassa vatsan rapsutusta. Ivi on ensimmäinen koirani ja on valloittanut koko sydämeni, niin kuin kaikkien muidenkin, ketkä ovat ikinä häneen tutustuneet. Yhteiselomme ei ole ollut, eikä ole vieläkään täydellistä, Ivi oppii joka päivä uutta aivan samoin kuin minä opin Iviltä jatkuvasti. En kuitenkaan vaihtaisi pois yhtäkään hetkeä tai päivää, ja olen onnellinen joka aamu herätessäni kun tiedän, että mitä vain maailmassa tapahtuu tai tulee eteen, minulla on kuitenkin Ivi ja sillä on minut. Ehkä ainoa asia, josta voi olla varma, mutta se riittää minulle. Yksi varma ja pysyvä asia elämässä.

Minun ja Ivin yhteinen matka on vasta ihan alkupäässään. Jos saan itse päättää ja olen onnekas, meidän perheessä tulee aina olemaan maltankoiria. Jos emme enää joutuisi vaihtamaan maata ja matkustamaan, Ivi saisi samantien pikkuveljen tai pikkusiskon, mutta toistaiseksi hän nauttii vielä ainoan lapsen asemasta ja minun jakamattomasta huomiostani.