...ikinä ei tiedä mitä voi tapahtua.

Tämä viikonloppu oli ihan normaali. Olimme kotona, ulkoilimme, Ivi ja Ariel loikoilivat ja pureskelivat luitaan. Yhtäkkiä myöhään illalla huomasin, että Ivillä ei ole kaikki ihan hyvin. Se alkoi yskiä ja kakoa oudosti. Sitten tajusin, että se ei oikeasti saa hengitettyä normaalisti, ja sitten se alkoi oksentaa valkoista limaa. 

He olivat Arielin kanssa syöneet sonnin sutejaan jo aika pitkään, ne ovat oikeastaan ainoita puruluita mitä meillä lähiaikoina on edes ollut. Tai mitä säännöllisesti annan koirille. Luin jostain, että ne ovat turvallisempia/parempia kuin normaalit esim. nahasta rullatut luut, koska niistä ei irtoa kokonaisia paloja ja ne ovat useimpien koirien vatsoille ystävällisempiä. Ivi ei ole koskaan ollut mitenkään ahne tai hotkinut syödessään, eikä se ole koskaan yrittänyt nielaista oikeastaan mitään isoja paloja, vaan pureskelee aina pienimmätkin herkut (toisin kuin Ariel, joka saattaa syödä koko aterian pureksimatta ollenkaan...) Nyt kuitenkin Ivi oli jotenkin saanut jotain väärään kurkkuun. Tai paremminkin jumiin kurkkuun.

Ivi oksensi kamalat määrät sitä valkoista limaa/vaahtoa ja yökkäili ja koitti saada henkeä. Googletin parissa sekuntissa koiran tukehtumiseen liittyen jotain ohjeita, yritin ohjeiden mukaan katsoa, onko silla kitalaessa tai hampaiden takana jotain jumissa, työnsin sormet sen suuhun ja kurkkuun niin pitkälle kuin meni, ei mitään löytynyt... koitin roikottaa sitä takajaloista että tukos tulisi ulos. Ivi vain oksensi. Yritin pyyhkiä pyyhkeellä limaa sen parrasta ja korvista ja karvoista, sitä oli kaikkialla. Googletin seuraavaksi pk-seudun 24h eläinläkääkäriasemia, minulla on puhelimen muistissa yhden klinikan numero mutta en paniikissa muistanut koko asiaa enkä sitä millä nimellä se muistissa oli. Soitin väärälle klinikalle, johonkin Mäntsälään tai mihin lie. Soitin toiseen, viimein pk-seutu. Soitin äidille, että tulisi autolla ja lähtisi viemään meitä sairaalaan. 

Ivi seurasi minua ympäri asuntoa sen kun vain pysyi perässä, ja katsoi minua silmät suurina ja niin säikähtäneenä, että miksi en auta häntä. Se oksensi vain jatkuvasti ja välillä vain seisoi suu apposen auki. En tiedä kauanko se oksensi yhteensä, ehkä kymmenen/viisitoista minuuttia. Sen hengittäminen oli todella vaivalloista, olin varma että se tukehtuu ja kuolee millä hetkellä hyvänsä. Otin koirat kainaloon ja lähdin pihalle odottamaan kyytiä lääkäriin.

Ulkona Ivi lopetti oksentamisen. Kymmenen minuutin päästä kyyti saapui, ja Ivi näytti olevan jokseenkin kunnossa. Se käveli vähän ympäriinsä maassa. Arvoimme lääkäriin lähtöä, koska Ivi ei näyttänyt enää siltä että tukehtuisi ja söi jopa pienen palan herkkua minkä annoin sille.

Tulimme takaisin sisään, ja löysin matolta yhden limaoksennuskasojen keskeltä ison palan luuta joka oli selvästi nielaistu ja jonka Ivi oli oksentanut ulos. En tiedä yhtään, missä vaiheessa, enkä ollut sitä huomannut. Oksennuskasoja oli siellä täällä. Mutta siinä ilmeisesti syy tähän kohtaukseen. Ivi olisi halunnut vain maata ja että joku silittäisi sen mahaa, mutta aina kun se meni selälleen, se alkoi yökkäilemään uudestaan joten yritin pitää sen pystyssä.

Olkaa kaikki varovaisia ja vahtikaa koiria aina, kun ne syövät tai pureskelevat mitä tahansa. Varsinkin jos luusta on enää pieni pala jäljellä, ottakaa se vaikka ajoissa pois ettei koiralle tule mieleenkään yrittää nielaista sitä, tai ettei se vahingossa hujahda kurkkuun.

Se ilta meni kotona itkiessä, ensin pelosta, että menetän Ivin, ja sitten helpotuksesta, koska tällä kertaa enkelit vahtivat meitä ja Ivi on vielä täällä minun luonani. Vaikka muistutan itseäni joka päivä siitä, että kaikkien aika täällä on rajallinen ja joka päivä voi tapahtua arvaamattomia asioita, ei sitä silti voi oikeasti käsittää miltä yhden maailman tärkeimmän asian menettäminen tuntuisi. Sitä ei halua ajatella eikä sitä pysty kuvittelemaan. Elämä muistuttaa meitä säännöllisin väliajoin, että mikä tahansa asia voidaan ottaa meiltä pois millä tahansa hetkellä. Mitään ei voi pitää itsestäänselvyytenä.

Rakastan.