Kaikilla on muistoissa aamuja, jolloin tuntui, ettei yksinkertaisesti pysty tai halua nousta sängystä ylös. Niin täälläkin, mutta 2,5 vuotta sitten pieni karvainen enkeli saapui minun elämääni ja niitä aamuja ei sen jälkeen ole ollut.

Siis kyllä, huonoja päiviä, viikkoja, ja aamuja on ollut. Mutta joka aamu kun herään, olen onnellinen, kun Ivi katsoo minua mustilla silmillään ja sillä ei ole huolta mistään. Se on iloinen siitä että se on tässä ja nyt ja herännyt uuteen aamuun, ja että minä olen siinä. Joskus se käpertyy hetkeksi viereeni nukkumaan vielä hetkeksi, yleensä kuitenkin nousen ylös ja lähdemme käymään ulkona. Vaikka ilma olisi mikä, ulkona on mentävä käymään ja se karistaa aina viimeisetkin unenrippeet silmistä. Ilman Iviä vilkaisisin korkeintaan ikkunasta ulos ja kääntäisin kylkeä tai kävelisin suoraan jääkaapille. Ivin kanssa ei vain jää sellaista vaihtoehtoa, että jäisi makaamaan sänkyyn ja surkuttelemaan elämäänsä.

Yksi parhaista asioista elämässä koiran kanssa verrattuna elämään ilman koiraa on se, että vaikka päivän aikana olisi tapahtunut miten ikäviä asioita tahansa, ikinä ei tarvitse tulla tyhjään ja yksinäiseen asuntoon kun palaa takaisin kotiin. Usein huomaan odottavani pelkästään sitä, että kaiken hälinän ja muun jälkeen voin vain maata Ivin kanssa vierekkäin olohuoneen matolla ja silittää sitä ja vain olla.

Ja mitä sitten jos nukun koiran kanssa sen takia, että se auttaa minua rauhoittumaan ja nukahtamaan, jos muuten en saa unta? Miksi etsiä ratkaisua mistään muualta kun on yhden ratkaisun jo löytänyt? Yksi nelijalkainen ystävä ja muuta terapiaa ei tarvita. Monta ongelmaa ratkaistu, eikä Ivin ole tarvinnut tehdä mitään muuta kuin elää normaalia koiran elämää.

On paljon helpompi hengittää. Ikinä ei tule tunnetta tai pelkoa siitä että jäisi ihan yksin, koska niin kauan kun me molemmat olemme hengissä meilllä on aina toisemme. Joskus yksi suurimmista peloistani oli jäädä yksin, nyt en ajattele sitä enää, koska Ivi ei koskaan lähde pois. Sillä ei tosin ole valinnanvaraakaan, eikä se voisi päättää itse lähteä, niin kuin se ei päättänyt itse minun koirakseni päätyä. Siksi yritän joka päivä antaa sille parhaan mahdollisen elämän mikä koiralla voi olla. Se ansaitsee sen. En tarkoita että se saa kaiken minkä haluaa ja että sillä on 15 eri mallista koiransänkyä ja se syö pelkkää sisäfilettä. Mutta sillä on kaikki mitä se tarvitsee ja sen ei tarvitse pelätä mitään.

Missä täällä on maltankoira? Minä näen vain pienen valkoisen enkelin.

Elämäni ehkä surkeimman kuukauden jälkeen ikinä, en voisi olla kiitollisempi siitä kaikesta mitä saan Iviltä joka päivä. En olisi tässä tämä ihminen mikä olen nyt ilman sitä. 3,5 kiloa täyttä kultaa. En voisi pyytää siltä enää mitään enempää, enkä voisi koskaan saada keneltäkään ihmiseltä sitä rakkautta, välittämistä ja voimaa, mitä saan siltä, joka päivä, pyytämättä.

“You think dogs will not be in heaven? I tell you, they will be there long before any of us.” -Robert Louis Stevenson