Mikähän syysmasennus tänne blogiinkin on eksynyt! Kun on ollut niin hiljaista. Kauhea kiire ja pimeys ja väsymys. Iviäkään ei huvita lenkeillä iltaisin pimeässä kävellä, täällä siis mukavannäköistä lenkkeilyä koira sylissä ja toinen hihnan päässä menossa joka suuntaan.

Ariel ja Ivi ovat olleet pieniä enkeleitä ja odottavat kiltisti mamia kotiin joka päivä vaikka päivät ovatkin pitkiä ja kiireitä on ollut ihan liikaa. Parhaita hetkiä on, kun saa vain istua rauhassa kotona ja käpertyä Arielin ja Ivin viereen. Ne ovat niin lämpimiä ja pehmeitä ja niistä huokuu ihanaa rauhallisuutta ja energiaa mitä ilman en edes jaksaisi. Ariel ei koskaan kyllästy istumaan sylissä ja pysyttelee aina puolen metrin säteellä minusta. Se on todellinen vauva, kyllästymiseen asti aina vieressä. Se on seurakoira sanan kaikessa merkityksessä ja toivon että se ei koskaan muutu. Ivi on selvästi paljon itsenäisempi ja hänellä on omat aikansa jolloin hän haluaa olla rauhassa sängyn alla ja toisaalta taas silloin kun hän haluaa olla sylikoira ja haluaa huomiota ja silityksiä niin silloin on aina Ivin vuoro.

Iltaisin ei ole mitään ihanampaa kuin mennä lämpimän peiton alle ja Ariel kiipeää heti viereen nukkumaan. Välillä ehdin jo nukahtaa ennen kuin Ivikin kapuaa sänkyyn, mutta aamulla ne löytyvät molemmat ihan vierestä nukkumasta onnellisina ja ovatkin sellaisia unikekoja että eivät mamia turhaan herättele. Tosin sitten kun avaan silmät Ariel on heti vauhdissa ja innostuu niin kuin olisi unohtanut koko yöksi että minä olin siinä vieressä. Ivi odottaa mieluiten kantokyytiä ovelle ja toivoo salaa että saisi jäädä vielä nukkumaan hetkeksi eikä tarvitsisi lähteä kylmään ulos heti herättyä... Se on kuitenkin aina paras alku päivään kun väsyneet aamut saa jakaa kahden pikkuisen kanssa.

Elämä on ihanaa kun on kotona kaksi rakasta nallea.